Heippa kaikki lukijani!
Ajattelin päivitellä taas vaihteeksi tänne blogiinkin kuulumisia! Syysloma häämöttää ja huomenna olisi tarkoitus aloittaa erikoistumisten ensimäinen työharjoittelu Lapin päihdeklinikalla. Odotan sitä jotenkin innolla, mutta toisaalta kauhulla. En nimittäin ole ennen työskennellyt päihde- tai mielenterveysongelmaisten kanssa. Aina voi kumminkin oppia uutta ja kehittää itseänsä. Syyslomasuunnitelmia ei sen kummemmin ole ehtinyt suunnitella, muuta kuin että mennään avopuolisoni vanhempien luoksi muutamaksi päiväksi, ja luultavasti piipahdetaan mökillä viettämässä vähän aikaa luonnon helmassa. Heti syysloman loputtua jatkuukin sitten työharjoittelu, joka on ehtinyt kestää peräti viikon ennen loman alkua. Sitten vähän synkempiin ja surullisempiin tunnelmiin.
Tänä päivänä siitä on tasan neljä kuukautta, kun sain sen puhelun ja kuulin sinun lähteneen. Aivan odottamatta, kuin tyhjästä yhtäkkiä se tuttu ja turvallinen ihminen ei ollutkaan enää tavoitettavissa tai lähellä. En voinut vain ymmärtää sitä, että miksi juuri nyt ? Miksi juuri joku minulle erittäin rakas ? Tämä minulle tuttu ja turvallinen ihminen on minun äitini.
Nyt on kulunut nämä neljä kuukautta aikalailla sumussa. Nämä neljä pitkää kuukautta ovat tuntuneet ikuisuudelta. Neljässä kuukaudessa on joutunut pienin askelin opettelemaan elämää ilman äitiä, vaikka jokainenhan tarvisi äiti loppuelämänsä ajan, vai mitä ? Niinhän sitä sanotaan, että parhaat ja rakkaimmat lähtevät ensin ja me muut tullaan perästä. Toisaalta toivon, että olisin saanut edes muutaman päivän lisää, edes muutaman tunnin jotta olisin ehtinyt sanoa kaikki asiat mitä en aiemmin muka kiireiltäni ehtinyt sanoa. Muuta en voi sanoa, kuin että ikävä on suuri, niin käsittämättömän suuri, että joskus tuntuu että sen alle vain jää ikäänkuin rusertuu, eikä siitä ole paluuta.
Kuvassa: Äidin hauta joka on haudattu samaan hautaan siskonsa kanssa.
Äiti 30.06.1960-4.7.2015
