In loving memory Mommy

Haluaisin jakaa teille asian, josta minulle on ollut todella vaikea puhua pitkän aikaa ja on edelleenkin.

Tästä tähän mennessä elämäni vaikein päivä koitti tasan 7 kuukautta sitten. Aamulla herätessäni ajattelin sen olevan ihan normaali sunnuntai kaikkien muiden joukossa, vapaa viikonloppu. Veljeni kumminkin laittoi minulla aamupäivällä viestiä ja kertoi vieneensä lauantaina alkuillasta äidillemme useita eri särkylääkkeitä. Hän kertoi myös äidin olleen jotenkin normaalia kalpeampi ja hiljaisempi. Ajattelin, että ehkä äidillä on normaali flunssa, tai ainakin mieli sanoi niin vaikka järki huusi päässä ettei kaikki ole hyvin. Myöhemmin veljeni laittoi viestiä uudelleen ja kertoi, ettei äiti vastaa puhelimeen vaikka edellisenä iltana oli vielä vastannut viesteihin.

Seuraavat 15-20 minuuttia viimeisestä viestistä mietin pääni puhki, että mitä ihmettä teen. Tosiaan olin 450 kilometrin päässä kotoa, eikä minulla ollut oikein mitään tehtävää. Ehdin soittaa isälle ja äitipuolelleni, että mitä teen? He vain rauhoittelivat, että kaikki on varmasti hyvin, eikä syytä huoleen. Päätin kumminkin, että soitan hätäkeskukseen ja pyydän josko poliisit voisivat käydä tarkistamassa onko äidillä kaikki hyvin. 

Puoli tuntia ensimmäisestä puhelusta hätäkeskukseen sain puhelun yksityisestä numerosta. Se oli poliisi, joka vain varmisti talon sijainnin ja asunnon numeron. Tästä puhelusta kului tunti jos ei enemmänkin eikä mitään kuulunut. Panikoin, poltin savuketta savukkeen perään. Päätin soittaa uudelleen hätäkeskukseen ja kysyä suoraan, että mikä helvetti siellä kestää? Ainoa vastaus mitä sain oli: " Odota rauhassa, poliisit soittavat varmasti pian". Miten ihmeessä voin tuossa tilanteessa olla rauhallinen, kun en tiedä mikä äitini vointi on?

Pian tämän puhelun jälkeen isäni soitti ja sanoi menevänsä veljeni kanssa käymään paikalla kun oli juuri lähdössä ajelemaan mökille. Isä soittikin pian uudelleen ja sanoi: " Ei täällä kyllä mitään näy, ihmiset kyllä roikkuvat parvekkeella tuijottamassa", seuraava lause oli: " Odota vähän, täytyy siirtää autoa, soitan kohta". Ilmeisesti tällä hetkellä ambulanssi saapui paikalle, varmaksi en tiedä. Tästä puhelusta kului elämäni pisimmät 15 minuuttia. 

Istuin ulkona nurmikolla, kun huomasin puhelimen soivan. Se oli isä. Ainoa lause mitä isän itkunsotkuisesta puheesta sain selvää oli: " Reetta, nyt on käynyt huonosti". Sillä hetkellä tiesin, että äitiä ei enää ollut. En saanut isälle yhtään mitään sanottua. Hoin vain: " Ei äiti ole kuollut, ei se voi olla" En halunnut uskoa sitä, enkä halua uskoa vielä tänäpäivänäkään. Tuo puhelu muutti elämäni ehkä lopullisesti.

Näin äitini viimeisen kerran 27.6 kun täytin 18-vuotta ja kävin äidin luona. Olisi pitänyt käydä useammin. Näin jälkeenpäin miettii, mitä kaikkea olisi voinut tehdä toisin. Toisaalta äiti oli jo hyvin onneton, kipeä ja jopa hieman aggressiivinen. Äiti halusi vain rauhan, ja sen hän sai. Äiti pääsi nukkumaan ikiunta siskonsa ja isänsä viereen. 

" Sykkäile ei sydän hellä, joka meitä rakasti, kylmä on nyt käsi joka meistä huolehti" Äitiä muistaen Juho & Reetta